Seuran historia

Perustaminen ja 1950-luku

Isokylän metsästysseura perustettiin vuonna 1949, ja rekisteröitiin seuraavana vuonna.
Isokylän jälkeen Veteliin perustettiin vielä viisi seuraa, joista viimeisin rekisteröitiin 1970-luvulla.
Kaikkien seurojen toiminta jatkuu edelleen. Isokylän metsästysseura rekisteröitiin kunnan
seuroista ensimmäisenä.
Perustavan kokoukseen osallistui 15 henkilöä. Seuran johtokuntaan valittiin yksi
talollinen ja kaksi talollisen poikaa, kylän seppä, kunnankirjuri (kunnansihteeri) sekä
kylän opettajan metsänhoitajapoika.
Kunnankirjuri toimi seuran puheenjohtajana ensimmäisen vuoden, ja kyläseppä
seuraavat 10 vuotta. Johtokunta oli kylän asujaimistoa koulutetumpi, sillä 1950-
luvun alussa kyläläisten valtaosa oli korkeintaan kansakoulun käyneitä.
Maanviljelystä ja metsätöistä elantonsa saavat kyläläiset olivat vähävaraisia. Tämä
näkyi seuran ensimmäisen vuosikymmenen toiminnassa, kun esimerkiksi
riistanhoitopiirien tilaisuuksiin ei ollut varaa lähettää edustajia. Taloustilanteen
parantamiseksi seura järjesti iltamia.
Isokylän metsästysseuran perustamisasiakirjassa toiminnan tarkoituksen todettiin
olevan metsästyksen ja järkiperäisen riistanhoidon harjoittamisen yhdistyksen mailla.
Johtokunnan tehtäväksi tuli hankkia metsästysmaat. Tämä onnistui, sillä suurin osa
maanomistajista vuokrasi maansa korvauksetta.

Seuran jäseniksi pääsivät ”säästeliästä metsästystä ja riistanhoitoa” harjoittavat
henkilöt, jotka jäsenistön enemmistö hyväksyi seuran kokouksessa. Aluksi seuraan
hyväksyttiin vain seuran alueella asuvia. Kylän ulkopuolisia ei hyväksytty, vaikka
sellaisia olikin kohta seuraan pyrkimässä. Seuran jäsenmäärän kehityksestä 1950-luvulla
ei ole tarkkaa tietoa. Perustavan kokouksen 15 osallistujan ja kokousten
osallistujamäärien (5-20 henkilöä) perusteella jäseniä lienee ollut parikymmenentä.
Kyläläiset pääsivät halutessaan seuraan.

Metsästysseuran yhtenä tehtävänä oli metsästyksen laillisuuden valvonta. Seuraan
kuulumattomille asetettiin metsästyskieltoja. Kieltojen valvonta oli usein kokousten
puheenaiheena, joten siinä ei ilmeisestikään onnistuttu tavoitellusti.
Hirvenmetsästykseen seuralla oli haluja seuran alkuvuosista lähtien. Maan hirvikanta
oli kuitenkin vasta nousussa, ja ensimmäisen kaatoluvan seura sai useiden hakemusten
jälkeen 1950-luvun lopulla. Riistanhoito tarkoitti 1950-luvulla ja vielä paria
vuosikymmentä myöhemmin lähes yksinomaan ’vahinkoeläiminä’ pidettyjen lajien
hävittämistä. Seura järjesti kilpailuja siitä, kuka metsästi vuoden aikana eniten kettuja,
näätiä tai kanahaukkoja. Niistä maksettiin pitkään myös tapporahoja. Esimerkiksi
vuoden 1969 jäsenmaksu oli 2 markkaa, ja yhdestä ketusta maksettiin 10 markan
tapporaha.

1960-luku

1960-luvun alkuun mennessä seuran jäsenmäärä oli noussut yli kahdenkymmenen.
Jäsenyysehtoja muutettiin hetkeksi, kun vuoden 1962 vuosikokous päätti, että ”kaikki
maanomistajat ovat vapaajäseniä”. Seuran päätös vapaajäsenyydestä ei ollut
kuitenkaan pitkäikäinen, sillä jo seuraavana vuonna todettiin, että ”kaikilta peritään 1
markan suuruinen jäsenmaksu”.

1960-luvulla valtio ryhtyi tehostamaan ja samalla karsimaan maan pientilavaltaista
maataloustuotantoa. Esimerkiksi vuoden 1969 laki pellonvarausjärjestelmästä
edesauttoi pienviljelijöitä lopettamaan elinkeinonsa harjoittamisen. Kun
metsästysseuroja alettiin samaan aikaan innostaa riistanhoitotoimiin, Isokylän
metsästysseura hyödynsi tilanteen ottamalla nämä niin sanotut pakettipellot
riistapelloiksi. Riistapellot oli yksi niistä hoitokeinoista, joilla haluttiin turvata
riistakantojen riittävyyttä metsästysalueilla. Samalla riistanhoitotoimet loivat
metsästykselle sen vaatimaa luonnonhoidollista imagoa.

Metsätalouden tehostaminen tarkoitti 1960-luvulla metsäojituksia, tihentyviä
metsätieverkostoja ja koneellisia hakkuita. Metsäluonnon muutokset heikensivät
joidenkin riistaeläinlajien, kuten metsäkanalintujen, elinympäristöjä ja samalla niiden
kantoja. Isokylän metsästysseura joutui säännöllisesti rajoittamaan metsäkanalintujen
metsästystä. Tehometsätalous toisaalta paransi muutamien riistalajien
elinmahdollisuuksia. Metsänhakkuiden jälkeen pakolliset metsänistutukset tuottivat
hirven suosimia mänty- ja lehtipuutaimikoita. Kannan kasvu merkitsi
lisää kaatolupia seuroille. Hirvenmetsästys vakiintui myös Isokylän metsästysseuran
toimintamuodoksi.

1970-luku

1970-luvun alkuun mennessä seuran jäsenmäärä oli noussut yli kolmenkymmenen.
Maanomistajuus tai paikkakunnalla asuminen olivat seuran perustamisesta lähtien
olleet sen jäsenyysehtoja. 1970-luvun puolivälissä ehtoja väljennettiin. Nyt jäseniksi
pääsivät myös maanomistajien lapset. Kylän nuoria oli muuttanut muualle, ja näin heille muualla asuvina annettiin mahdollisuus
metsästykseen. Samalla metsästysseura mahdollisti metsästysperinteen siirtymisen
sukupolvelta toiselle.

1980-luku

1980-luvulla uusien toimintatapojen tarve maaseudun hiipumista vastaan
konkretisoitui kylätoimikuntien synnyssä. Kylätoimikunnat olivat paikallisesti
näkyviä toimijoita, joskaan maaseudun perusongelmiin niistä ei ollut vastaamaan.
Myös metsästysseura osallistui Isokylän kylätoimikunnan pienimuotoisiin
hankkeisiin. Kylätoiminnan viriämisen
tuloksena hirvijahdin päätteeksi pidetyt peijaiset vakiintuivat kylän vuosittaiseksi
tapahtumaksi. 1980-luvun alkuun
mennessä jäseniä oli kertynyt lähemmäs viisikymmentä.

Metsästysmaja

1980-luvun uusjakotoimituksen aikana metsästysseura päätti hankkia metsästysmajan.
Majaa suunniteltiin aluksi lähemmäs kyläasutusta, jotta siitä tulisi myös kyläläisten
käyttämä. Majan markkinointi kyläläisten käyttöön ei kuitenkaan edistänyt tontin
hankintaa. Vuonna 1987 todettiin, että ”tontista oli ollut jakokunnan kokouksessa
koeäänestys, jossa kiinnostus seuran kannalta valitettavan vähäistä” (Seuran arkisto,
pöytäkirja 1.3. 1987). Majan paikka löytyi vuosikymmenen lopussa, kun yksi
jäsenistä vuokrasi tontin metsämailtaan. Rakentaminen sujui nopeasti. Kyläläisiltä ja
metsästysseuran jäseniltä saatiin osa rakennustarvikkeista, ja työt tehtiin talkoilla.
Suurin osa seuran jäsenistä maksoi rakennushanketta varten pyydetyn ylimääräisen
jäsenmaksun. Valmistuttuaan metsästysmaja
on toiminut niin hirvenmetsästäjien, marjastajien kuin retkeilijöiden taukopaikkana.

1990 – luku

1990-luvulle tultaessa seuran jäsenmäärä oli noussut yli kuudenkymmenen. Seuran
perustajajäsenet alkoivat olla iäkkäitä, ja yli 70-vuotiaille myönnettiin vapaajäsenyys.
Ensi kertaa sitten perustamisvuoden muutaman hakijan jäsenyyshakemukset evättiin.
Seura sai myös ensimmäiset naisjäsenensä, mikä kirvoitti kokouksissa
pohtimaan ”miten helpottaa ja rohkaista naisten tuloa seuran jäseniksi”.

Metsästysmajan rakentaminen oli seuralle taloudellisesti iso projekti. 1990-luvulla
maaseudun kehittämiseen tuli uusia rahoitus- ja tukikanavia, joihin myös Isokylä
tarttui. Vuonna 1997 Isokylän kylätoimikunta sai metsästysseuran ja kalastuskunnan
kanssa rahoituksen kahteen ympäristöhankkeeseen. Pirkku-Tai-Nen –hankkeen suunnitelmana oli Pirkkutaisen ja Särkkisen
umpeenkasvavien vesialueiden kunnostaminen lintujärviksi. Toinen hanke koski
Räyringinjärven kunnostamista. Järvi oli rehevöitynyt, ja sen kunto oli ajoittain hyvin
huono. Räyringinjärven kunnostusprojekti eteni rahoituksen turvin, ja hanketta
jatkettiin vielä vuonna 2009. Lintujärvihankkeet eivät sen sijaan edenneet
suunnitteluastetta pidemmälle.

2000-luku

2000-luvulla metsästysseuran toiminta on jatkunut edellisten vuosien ja
vuosikymmenten tapaan. Pienriistan ja lintujen metsästys kuuluvat seuran jäsenten
harrastuksiin. Hirvenmetsästysporukka saadaan edelleen kokoon. Riistanhoitoa
tehdään vaihtelevalla osallistujajoukolla ja aktiivisuudella. Osa ikääntyvistä
metsästäjistä on lopettamassa harrastustaan, ja uusia jäseniä tulee mukaan
harvakseltaan. Kyläläiset ja maanomistajat kutsutaan hirvenmetsästyskauden
päätteeksi peijaisiin.

Lähde: Saari, Sirpa (2013) Metsästysseura kylässä, Sosiologian pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto.